Tavallisen ihmisen mietintöjä

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Kerro jostain sinulle tärkeästä asiasta

Hoi!

Siitä on lähes vuosi vierähtänyt, kun olen viimeksi tämän bloggerin avannut. Ei ole löytynyt minkäänlaista kirjoitusinspiraatiota ja kuten aina kaikki sanovat: Olen ollut niin kiireinen.

Viimeisen vuoden aikana on tullut isoja muutoksia elämääni:
Olen aloittanut opiskelun Vaasan ammattiopistossa ylioppilaspohjaisella luokalla, josta toivottavasti valmistun ensi vuoden joulukuussa lähihoitajaksi. Ai niin ja tosiaan viime joulukuussa valmistuin ylioppilaaksi.
Olen muuttanut omaan asuntoon, pieneen sellaiseen, mutta niinhän se opiskelijalla täytyykin olla.
Sain kesätyöpaikan Vaasan keskussairaalan psykiatrian yksiköstä laitoshuoltajana, se on hyvin mielenkiintoinen työpaikka.

En muistanutkaan kuinka vaikeata tämä on, kun pitäisi kertoa jostakin sinulle tärkeästä asiasta.

Minulle se tällä hetkellä on ehdottomasti perhe.

Ilman rakkaan äitini henkistä tukea näinä vaikeina aikoina, en olisi millään selvinnyt.
Kuinka raskasta olikin sulkea ovi viimeisten muuttotavaroiden kanssa, kun koti jäi sinne missä äitini asui.
Kuinka rakensin kodin itselleni erään toisen ihmisen avulla, jonka hetken kuluttua menetin.
Kuinka joka ikinen päivä kun töistä lähden, menen ensimmäiseksi äitini luokse, vain istumaan. Nauttimaan hänen seurastaan ja turvallisesta olosta.

Ilman rakkaan isäni taloudellista ja henkistä tukea näinä vaikeina aikoina, en olisi millään selvinnyt.
Vaikka hän asuukin minusta hyvin kaukana, tiedän silti, että minulla on myös siellä aina koti.
Kuinka ihanalta tuntuu, edes muutaman kerran vuodessa on matkustaa toiselle paikkakunnalle, jossa minua odottaa aina lempeä vastaanotto.
Vielä viisi vuotta sitten isäni laittoi minulle joka ilta hyvänyöntekstiviestin, arvostan sitä enemmän kuin mitään.

Olen vihdoin viimeisimpien kuukausien aikana tajunnut, kuinka paljon vanhemmat ovat meille antaneet. Kuinka paljon he ovat uhranneet meidän vuoksemme. Missä ikinä elämäni aikana olisin, tiedän, että pääsen kotiin.

Ilman rakkaiden sisaruksieni tukea näinä vaikeina aikoina, en olisi millään selvinnyt.
On ihana olla osa isoa perhettä, jossa kaikesta huolimatta jokainen tukee toinen toistaan millaisella hetkellä tahansa.
Jokaisella on oma paikkansa, joku asuu kauempana, joku lähempänä.
Rakastan jokaikistä sisarustani hyvin paljon.

Perhe,
on asia mikä pysyy aina. Se on jotakin mikä ei koskaan sinua jätä pulaan, hyväksyy sinut sellaisena kun olet. Riippumatta siitä mitä virheitä tai onnistumisia elämäsi aikana olet tehnyt tai kokenut.
Kuinka kliseistä tekstiä olenkaan onnistunut kirjoittamaan. Mutta ei se haittaa. Näin illan pimeinä ja väsyneinä hetkinä ihminen avautuu ja päästää asioita ulos.
En ole varmaan koskaan kiittänyt perhettäni avusta mitä he ovat minulle antaneet ja teen sen nyt.

Kiitos.

Kolmas Nainen - Lautalla

Minä lautallani kellun
ulapalla turhuuden
melkein kuulen hiljaisuuden
tunnen ihollani sen
lokikirjaan rivin uuden
ratokseni runoilen

Päivän kauempana lapsuutta
päivän matkan kauempana kotoa
ja rivin kauempana totuutta

Yhtä paljon tänään kaipasin
yhtä paljon tänään kuin eilenkin
yhden löysin yhden kadotin

lauantai 6. lokakuuta 2012

Juhlintoja (Oona 18v.)

Suunniteltiin kuukauden ajan Oonalle yllätyssynttäreitä Jurvan saunamökille. Oona tuli silmät sidottuna ja sitten me oltiin kaikki että: ''yllätyys!'' ja laulettiin onnittelulaulu. Raukka rupes itkemään. :)

Kuvia:

Synttärisankari !

Mun ja Lauran lahja :)

Mitä se pikke kattoo?

Kreisipailaamista!

Joillakin voi väsy yllättää yheltätoista

Iha mahtis kuva!

Väsy yllätti paluumatkalla!

Limulinjalla! :)

Kaanis Laura!

Sitä se kreisipailaaminen tekee, kun sammuu autoon!

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Elämää sosiopaatin kanssa

Aihe on vakava, ei niin sopiva julkaistavaksi, mutta läheisen ystäväni pyynnöstä, kun kerroin pahoista tunnetiloistani, päätin kirjoittaa edes jotakin.Teksti on kirjoitettu täysin vilpittömästi ja totaalisen rehellisesti.

Taustalla on yllätys yllätys muitakin ongelmia varhaislapsuuteen ja murrosikään liittyen, mutta tulin siihen tulokseen, että nämä ajatukset saavat jäädä itselleni. Nimet ovat keksittyjä.

Tähänastisen elämäni yksi helvetillisimmistä ajanjaksoista sai alkunsa kun tapasin erään mielenkiintoisen ihmisen ''Janin'' ystäväni ''Saran'' kautta. Ihastuin ja olin tietoinen siitä, että hän oli juuri edellisenä päivänä päässyt suljetulta psykiatriselta osastolta pois. Vietimme iltaa, näimme seuraavana päivänä myös ja suutelimme silloin ensimmästä kertaa. Jani joutui lähtemään toiselle paikkakunnalle heti tämän jälkeisenä päivänä ja olin totaalisesti myyty. Oman epävarmuuteni takia en ollenkaan osannut odottaa näin nopeaa kiintymistä toiseen ihmiseen ja ihan aidosti tunsin ikävää. Jani soitti minulle ja ehdotti jo silloin seurustelemista, mutta en suostunut. Halusin ensin tutustua kunnolla ja olla täysin varma, että haluan jakaa kyseisen henkilön kanssa elämäni.

Janista ei kuulunut noin viikkoon mitään ja olin jo ehkä hieman luopunut toivosta, ehkä tämä olikin vain pieni huuma. Olin Saran kanssa kahvilla Nesteellä, kun hänelle tuli puhelu poikaystävältään. Jani oli joutunut taas osastolle. Sydän pomppasi kurkkuun ja ensimmäiset ajatukseni olivat tietenkin: ''Olenko minä aiheuttanut tämän epävarmalla vastauksellani puhelimessa?'', ''Voiko ihminen olla niin hauras, että hajoaisi melkein ventovieraan kommentista?''.

Kyse ei kuitenkaan ollut siitä ja menin heti seuraavana päivänä tapaamaan Jania. Kaikki oli ok ja suhteemme ensimmäisen viikon Jani vietti osastolla ja minä ramppasin kodin ja sairaalan väliä lähes joka päivä.

Osastolta päästyään Jani lähti taas toiselle paikkakunnalle, mutta tälläkertaa töihin. Palasi sieltä otettuaan lopputilin ihan oikeutetuista syistä, lieekö totta sekään. Tässäkään vaiheessa minulla ei ollut pienintäkään epäilyä mistään manipuloinnista tai valehtelusta.

Kesäloma, lämmin sää, romanssi, ei mitään huolenaihetta mistään. Vietimme paljon aikaa meillä, hänen ''kämpillään'' joka ei oikeasti ollut hänen omansa, vaan kaverinsa jonka luona sai asua kunnes löytäisi oman asunnon ja yhdessä Saran ja poikaystävänsä kanssa. Jossain vaiheessa Jani sai veljeni hyväksynnän ja menimme yhdessä mökille. Siitä alkoi vaikeudet. Janilla ei ollut mitään tuloja, joten hän lainasi rahaa, olutta muunmuassa äidiltäni ja veljeni kihlatulta. Jani poltti muiden savukkeita ja äitini otti tuon käytöksen loukkaavana, huomautti asiasta minulle, mutta en uskaltanut sanoa siitä mitään Janille. Oletin, että hänellä olisi jotain omantunnonarvoa ja kunnioitusta perheenjäseniäni kohtaan ja hoitaisi asian, niinkuin miehen pitää.

Suhteemme oli täydellistä vuoristorataa siitä lähtien. Ylös alas, vasemmalle oikealle. Sisimmässäni en ollut onnellinen, mutta en nähnyt sitä. Olin silmittömästi rakastunut.

Riitelimme jatkuvasti ja sovimme uudestaan ja uudestaan. Kilttinä ja suhteellisen sinisilmäisenä ihmisenä hyväksyin kaiken sanallisen herjan mitä itseeni kohdistui siinä uskossa, että kaikki järjestyy ja saan joskus antaa samalla mitalla takasin kun tilanne on rauhoittunut. En uskaltanut. En tiedä miksi en uskaltanut, en tiennyt mitä pelkäsin, saatoin vaistota jotakin, mitä edessäpäin olisi tulossa: Kerran riitelimme jopa niin rajusti, että hän tarttui minuun voimakkaasti kiinni ja paiskasi kaappia vasten, kun yritin tuohtuneena poistua asunnosta. Annoin anteeksi.

Jani uhkasi jättää minut useaan otteeseen. Nielin sen, koska en halunnut erota. Olin aivan yksin näiden ajatusten kanssa, Jani vei kaiken huomion omilla ongelmillaan. Kun hänellä oli huolia, kukaan ei saanut olla onnellinen. Kun muilla oli vaikeuksia, oli hänen mielestään rasittavaa ''kun joutuu kokoajan selvittämään toisen ongelmia.'', vaikka todellisuus oli sitä, että me (minä,Sara ja Saran poikaystävä) juoksimme hänen perässään kuin koirat talutushihnoissa. Kaikki pyöri Janin ''navan ympärillä''.

Tässä vaiheessa kadotin itseni totaalisesti. Sain töitä Tampereelta ja ajattelin, että pieni välimatka voisi tehdä ihan hyvää. Janikin sai töitä ja arvelin, että se estäisi häntä syrjäytymästä poissaollessani ja kuten äidin sanoja lainaten ''työnteko parantaa''.

Alku sujui hyvin, emme riidelleet kuin pari kertaa viikossa, pieniä sanaharkkoja, mitä aivan normaalissakin parisuhteessakin on. Sitten kaikki taas kääntyi päälaelleen. Riitelimme Provinssirockissa, riitelimme kotipaikkakunnallani, riitelimme netissä, riitelimme viesteillä, skypessä, puhelimessa. Jatkuvaa tappelua, jolle ei meinannut millään tulla loppua.

Uskoin, että kaikki on minun syytäni. Uskoin, että vika on minussa. Uskoin, että olen vika hänen ongelmiinsa.

Miten tuollaisesta tilanteesta olisi voinut yllättäin palata, ja antaa takaisin samalla mitalla kuten olin aluksi ajatellut?

Ei mitenkään.

Jätin Janin, puhelimessa. Itkin vuorokauden. Sain syyttelyjä ja herjaa, mutta en voinut tehdä mitään muuta.

Jani meni osastolle.

Viimeinen keskustelu minkä kävimme, oli kamala. En edes pystynyt itkemään tai oikeastaan tuntemaan mitään, koska olin niin turta, vihainen, kyllästynyt, pettynyt ja säälimätön. Minulla oli oikeus olla säälimätön, koska tiesin, että sama rata jatkuisi, jos en nyt ota vihdoin ohjia käteen.

Vietin eronjälkeisen viikon yksin isossa omakotitalossa Tampereella. Elämäni hirvein viikko, jonka jälkeen jopa aloin pikkuhiljaa löytämään itseäni uudestaan.

Ongelma numero sata: Jani ei jättänyt minua rauhaan. Anoi paluuta yhteen, syytteli, haukkui ja taas välillä kerjäsi sääliä, ja sitten oli taas oma voimakas itsensä. Verbaaliset taidot mahtavat, ja järjettömän hyvä heittäytymään marttyyriksi.

Kävi ilmi, että Jani oli valehdellut minulle ja läheisilleen paljon asioita. Jättänyt kertomatta ihan oleellisia asioita omasta elämästään. Se oli viimeinen pisara minulle, pistin välit totaalisesti poikki huolimatta siitä, että Janilla oli minulle kuuluvia tavaroita, jolla oli tunnearvoa. Ainoa ajatukseni oli vain, että haluan tuon myrkyn pois elämästäni nyt ja heti. En olisi kestänyt uutta romahdusta.

Yhteydenottoja tuli pari satunnaista tuon jälkeen, mutta tällä hetkellä minulla ei ole mitään aavistusta eikä kiinnostusta missä Jani on. Olen vain onnellinen, että tuo vaihe on ohi. Rankin on tietysti edessä, kun pitää nämä asiat käsitellä.

Ylläolevassa tekstissä ei ole läheskään kaikkea, ei voi muistaa.

Älkää antako ihmisten käyttää teitä hyväksi.

Älkääkä yrittäkö parantaa parantumattomia.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Häissä on tunnelmaa

Moi!

Elikkäs viime viikonloppuna olin rakkaan isosiskoni häissä, kun hän ja hänen miehensä vihdoin 19-vuoden seurustelun ja 10-vuoden kihloissa olemisen jälkeen menivät naimisiin. Vihkimistilaisuus oli Finlaysonin kirkossa ja juhla Finlaysonin Palatsissa. Laulettiin Anskusiskoni kanssa Minnalle ja Jarkolle bändin kanssa biisin Neon 2-Kemiaa, koska he olivat ensimmäisen kerran suudelleet kun se oli soinut diskon tanssilattialla! Voitte vaan kuvitella kuinka kovaa rääyin kirkossa ja vielä juhlapaikallakin aika ajoin. Mahtavaa mahtavempaa oli, ja nyt kuvia: