Taustalla on yllätys yllätys muitakin ongelmia varhaislapsuuteen ja murrosikään liittyen, mutta tulin siihen tulokseen, että nämä ajatukset saavat jäädä itselleni. Nimet ovat keksittyjä.
Tähänastisen elämäni yksi helvetillisimmistä ajanjaksoista sai alkunsa kun tapasin erään mielenkiintoisen ihmisen ''Janin'' ystäväni ''Saran'' kautta. Ihastuin ja olin tietoinen siitä, että hän oli juuri edellisenä päivänä päässyt suljetulta psykiatriselta osastolta pois. Vietimme iltaa, näimme seuraavana päivänä myös ja suutelimme silloin ensimmästä kertaa. Jani joutui lähtemään toiselle paikkakunnalle heti tämän jälkeisenä päivänä ja olin totaalisesti myyty. Oman epävarmuuteni takia en ollenkaan osannut odottaa näin nopeaa kiintymistä toiseen ihmiseen ja ihan aidosti tunsin ikävää. Jani soitti minulle ja ehdotti jo silloin seurustelemista, mutta en suostunut. Halusin ensin tutustua kunnolla ja olla täysin varma, että haluan jakaa kyseisen henkilön kanssa elämäni.
Janista ei kuulunut noin viikkoon mitään ja olin jo ehkä hieman luopunut toivosta, ehkä tämä olikin vain pieni huuma. Olin Saran kanssa kahvilla Nesteellä, kun hänelle tuli puhelu poikaystävältään. Jani oli joutunut taas osastolle. Sydän pomppasi kurkkuun ja ensimmäiset ajatukseni olivat tietenkin: ''Olenko minä aiheuttanut tämän epävarmalla vastauksellani puhelimessa?'', ''Voiko ihminen olla niin hauras, että hajoaisi melkein ventovieraan kommentista?''.
Kyse ei kuitenkaan ollut siitä ja menin heti seuraavana päivänä tapaamaan Jania. Kaikki oli ok ja suhteemme ensimmäisen viikon Jani vietti osastolla ja minä ramppasin kodin ja sairaalan väliä lähes joka päivä.
Osastolta päästyään Jani lähti taas toiselle paikkakunnalle, mutta tälläkertaa töihin. Palasi sieltä otettuaan lopputilin ihan oikeutetuista syistä, lieekö totta sekään. Tässäkään vaiheessa minulla ei ollut pienintäkään epäilyä mistään manipuloinnista tai valehtelusta.
Kesäloma, lämmin sää, romanssi, ei mitään huolenaihetta mistään. Vietimme paljon aikaa meillä, hänen ''kämpillään'' joka ei oikeasti ollut hänen omansa, vaan kaverinsa jonka luona sai asua kunnes löytäisi oman asunnon ja yhdessä Saran ja poikaystävänsä kanssa. Jossain vaiheessa Jani sai veljeni hyväksynnän ja menimme yhdessä mökille. Siitä alkoi vaikeudet. Janilla ei ollut mitään tuloja, joten hän lainasi rahaa, olutta muunmuassa äidiltäni ja veljeni kihlatulta. Jani poltti muiden savukkeita ja äitini otti tuon käytöksen loukkaavana, huomautti asiasta minulle, mutta en uskaltanut sanoa siitä mitään Janille. Oletin, että hänellä olisi jotain omantunnonarvoa ja kunnioitusta perheenjäseniäni kohtaan ja hoitaisi asian, niinkuin miehen pitää.
Suhteemme oli täydellistä vuoristorataa siitä lähtien. Ylös alas, vasemmalle oikealle. Sisimmässäni en ollut onnellinen, mutta en nähnyt sitä. Olin silmittömästi rakastunut.
Riitelimme jatkuvasti ja sovimme uudestaan ja uudestaan. Kilttinä ja suhteellisen sinisilmäisenä ihmisenä hyväksyin kaiken sanallisen herjan mitä itseeni kohdistui siinä uskossa, että kaikki järjestyy ja saan joskus antaa samalla mitalla takasin kun tilanne on rauhoittunut. En uskaltanut. En tiedä miksi en uskaltanut, en tiennyt mitä pelkäsin, saatoin vaistota jotakin, mitä edessäpäin olisi tulossa: Kerran riitelimme jopa niin rajusti, että hän tarttui minuun voimakkaasti kiinni ja paiskasi kaappia vasten, kun yritin tuohtuneena poistua asunnosta. Annoin anteeksi.
Jani uhkasi jättää minut useaan otteeseen. Nielin sen, koska en halunnut erota. Olin aivan yksin näiden ajatusten kanssa, Jani vei kaiken huomion omilla ongelmillaan. Kun hänellä oli huolia, kukaan ei saanut olla onnellinen. Kun muilla oli vaikeuksia, oli hänen mielestään rasittavaa ''kun joutuu kokoajan selvittämään toisen ongelmia.'', vaikka todellisuus oli sitä, että me (minä,Sara ja Saran poikaystävä) juoksimme hänen perässään kuin koirat talutushihnoissa. Kaikki pyöri Janin ''navan ympärillä''.
Tässä vaiheessa kadotin itseni totaalisesti. Sain töitä Tampereelta ja ajattelin, että pieni välimatka voisi tehdä ihan hyvää. Janikin sai töitä ja arvelin, että se estäisi häntä syrjäytymästä poissaollessani ja kuten äidin sanoja lainaten ''työnteko parantaa''.
Alku sujui hyvin, emme riidelleet kuin pari kertaa viikossa, pieniä sanaharkkoja, mitä aivan normaalissakin parisuhteessakin on. Sitten kaikki taas kääntyi päälaelleen. Riitelimme Provinssirockissa, riitelimme kotipaikkakunnallani, riitelimme netissä, riitelimme viesteillä, skypessä, puhelimessa. Jatkuvaa tappelua, jolle ei meinannut millään tulla loppua.
Uskoin, että kaikki on minun syytäni. Uskoin, että vika on minussa. Uskoin, että olen vika hänen ongelmiinsa.
Miten tuollaisesta tilanteesta olisi voinut yllättäin palata, ja antaa takaisin samalla mitalla kuten olin aluksi ajatellut?
Ei mitenkään.
Jätin Janin, puhelimessa. Itkin vuorokauden. Sain syyttelyjä ja herjaa, mutta en voinut tehdä mitään muuta.
Jani meni osastolle.
Viimeinen keskustelu minkä kävimme, oli kamala. En edes pystynyt itkemään tai oikeastaan tuntemaan mitään, koska olin niin turta, vihainen, kyllästynyt, pettynyt ja säälimätön. Minulla oli oikeus olla säälimätön, koska tiesin, että sama rata jatkuisi, jos en nyt ota vihdoin ohjia käteen.
Vietin eronjälkeisen viikon yksin isossa omakotitalossa Tampereella. Elämäni hirvein viikko, jonka jälkeen jopa aloin pikkuhiljaa löytämään itseäni uudestaan.
Ongelma numero sata: Jani ei jättänyt minua rauhaan. Anoi paluuta yhteen, syytteli, haukkui ja taas välillä kerjäsi sääliä, ja sitten oli taas oma voimakas itsensä. Verbaaliset taidot mahtavat, ja järjettömän hyvä heittäytymään marttyyriksi.
Kävi ilmi, että Jani oli valehdellut minulle ja läheisilleen paljon asioita. Jättänyt kertomatta ihan oleellisia asioita omasta elämästään. Se oli viimeinen pisara minulle, pistin välit totaalisesti poikki huolimatta siitä, että Janilla oli minulle kuuluvia tavaroita, jolla oli tunnearvoa. Ainoa ajatukseni oli vain, että haluan tuon myrkyn pois elämästäni nyt ja heti. En olisi kestänyt uutta romahdusta.
Yhteydenottoja tuli pari satunnaista tuon jälkeen, mutta tällä hetkellä minulla ei ole mitään aavistusta eikä kiinnostusta missä Jani on. Olen vain onnellinen, että tuo vaihe on ohi. Rankin on tietysti edessä, kun pitää nämä asiat käsitellä.
Ylläolevassa tekstissä ei ole läheskään kaikkea, ei voi muistaa.
Älkää antako ihmisten käyttää teitä hyväksi.
Älkääkä yrittäkö parantaa parantumattomia.
